Paradoksaalinen unisuhde ja tulevaisuudenmietteitä

Tämän myönnän.
Mie oon joskus hyvin, hyvin väsynyt.

Tämä johtunee siitä ettei sitä vaan jotenkin taida hiffata tuota elämän perusasiaa, että ihmisen pitäisi nukkua kunnolla.
Tärkeysjärjestyksessä 1, 2 ja 3, voiko olla muuta kuin uni, ruoka ja vessa?

Tilannehan ois oikein järjesteltynä se et sitä tosiaan laitetaan se tietokone kiinni ja vedetään jo yksin korkeamman tietoisuuden vuoksi niin sanotusti unta palloon. Sahataan sitä saakelin zetaa.

Helpompaa kuin yksinkertainen kaksisormijärjestelmä?  Mutta, mutta....  monet asiat vain kuulostavat helpoilta... Toteutus on aina toinen puoli, josta vain se toinen puoli on totta.

Aloitin säännöllisen kuuhaamisen jo yläasteella. Koulussa ois pitäny  napsauttaa kaks järeää tulitikkua silmiin, niin että edes ne yläräpsykkeet pysyisivät ylhäällä. Viitatessa ei käsi enää pysynyt. Varmaan näky on ollut upea silmien seilatessa ees taas, ja ylös alas... kieroon ja suoraan. Kukkuu, ketään ei taida olla kotona... Viittaako se? Ilmeisesti viittaa, mutta taitaakin olla vastauksesta vähän epävarma. Ei jumalauta! NUKKUUKO SE!

Yhdellä opettajalla olikin mukava tapa tässä vaiheessa vekkulisti napauttaa pätevä kysymys ilmoille, jolloin pulpetistani heränneenä mutisin mitä ihmeellisempiä painokelvottomia asioita.

Koulu on systeeminä kyllä varsin ankea. Siellä istua jähötetään monta tuntia, oudon näköisissä ergonomisissa tuoleissa (jotka on btw valmistanut Isku-konserni, etpäs tiennyt tätä.. ähä), kuunnellaan juttua... ja kuunnellaan vielä vähän juttua. Nostetaan kättä ja kerrotaan taas vähän toisille juttua, että voivat kuunnella jatkoa siihen edelliseen. Leuka tippuu, plaa plaa...

Meininki on osittain vähän niinkuin jo aiemmassa postauksessa mainitussa suomalaisessa linja-autossa, jonka nimi voisi hiljaisuutensa puolesta olla vaikka ninja-auto. Ihan ehdotuksena vain?

Enemmän pitäisi olla näitä valaistuneita hehkuttajia siellä luokan edessä, tyyppejä, jotka roudaa oppilaita eri paikkoihin vaikka nimenomaan valaistumaan. Tämä ihme tapahtui kerran  yläasteella kun eräs opettaja keksi, että hei me voidaankin pitää tunti pihalla! Ja voin kertoa, että kanssaoppilaat muistelevat tätä ihmeellistä tapahtumaa vieläkin suurella äimistyksellä. Kertaluontoista oli se.Valitettavan kertaluontoista. Kun minä kerran olin koulussa tosi onnellinen kaksi tuntia.

Missä on luovuus ja aito tekemisen fiilis? Epäilläkseni sen kaiken sääntömaailman takana piilossa. Paniikissa kurkkii sieltä vällyjen alta, kun sen ei anneta elää, eikä syödä lisää rakastamaansa ravintoa, se niin tykkäisi nauttia pääravinnokseen vapautta ja jälkipalaksi palan luovuutta. Ehkä toivoa ei ole kuitenkaan täysin menetetty, näyttääkin siltä että suuri nykymaailma on alkanut herätä luovuuden ja vapauden aatoksille, ja ihmisetkin osaavat nykyään ns. nousta barrikaadeille ja kapinoida tosissaan tai ihan vain muuten vain puupilke silmäkulmassa sääntöjä vastaan. Ihminen ihmiselle you know?

Tulevaisuuden pikkuopiskelijoilla on kuulemma läppärit ja oppilaan mukaan räätälöity opintosuunnitelma, joka painottaa oppilaan vahvuuksia ja karsii heikkouksia. Onkohan  tulevaisuuden opettaja ehta robotti? Voihan se hyvinkin olla, nyt kun kaverit kehittyy jo siihen pisteeseen, että osaavat esittää erilaisia tunnetiloja. Ja miksei aito reaali ope vois opettaa Bahamalta vaikka etänä kunhan botti on säädetty luokkaan. Kätevää. Tai miksi edes olla jossain luokassa? Voidaanhan se varmistaa, että lysyät koneen ääressä silmät puolitangossa ja korvat puolittain hereillä?

Nykyaikaa. Digi digi!

Matsutake-Suomi-Matsutake

Tässäpä huviksemme ja huvin vuoksemme hieman Matsutake-sanastoa:

Taivaankappaleita:

Aurinko -> auri  "Auri paistaa!"
Kuutamo->  moon-tamo "muuntamo"
Revontulet -> revikset
Vesisade -> Vetysäde "Taasko siellä tullee vetyä taivaalta, hmph..."

Vuodenaikoja:
Syksy-> syssy. "Katotaan sisson kans vähä syssymmällä."

Ruokasanastoa:

Kananmuna -> kamuna "Tekkee mieli syyä kamunaa."
Sekava makaroonihässäkkä ->motaska
Olut -> ölöppä

Ihmisiä:

Likka -> tsubu, tsigu
Ukko> äijö "Melekone äijö!"
Mies-> miehe  "Meleko miehe tuoki kyllä. Ahhihi."
Poika -> poke  "Meijän poke oli niin reipas taas lenkillä."
Vanhemmat -> iska ja aippa, aippe:  pääasia et sekoilee ääkkösten kanssa
Sisko -> sisso

Vauva-> äkkärä

Eläimiä:

Koira -> koiruus, koissu
Käärme -> kärme
Lehmä-> lemmu

Ihmisen osia:
Takapuoli ->  arse, jasso, bymssi tahi jasso-bymssi  "Ihan jassosta/arsesta!"
Asshole -> jassohole
Nenä-> nöse "Pittää niistää nöse. Siispä se niistetään."
Simmu on silmä. "Simmut kii, ihhihii!"
Naama on napeli, snaabeli tahi nassu "Sulonen napeli...!"
Pää on pämmy "Nyt on pämmy kipiä, aijai, oivoi..."

-Housubonsai?

Ekvipementtiä:

Kännykkä -> luuri "Ei mulla oo taaskaan mittään hajua siitä missä se luuri on." (normaalitilanne)

Ovela liikehtiminen ja muu kiva kikkailu kautta oluven juonti -> tsiffailu

Verbejä:

Nopeasti -> Täyssiä

Sanontoja:

Tiedä häntä ->  "Know the tail..."
Käydä köpelösti etc.  -> "Varo ettei käy niinku eilisessä elokuvassa/ oli käydä kuin eilisessä elokuvassa"
(Missä elokuvassa?  -Se on sanonta!!!)

Muuta:

Voi ei -> voää!




 

Tilaisuus teki mummolle vaarin ja teki vaarista varkaan.

Päivän mietelause:

"Mieti tarkkaan miten tilaisuutesi käytät."

Olisin voinut voittaa.

Vähän kuin Valittujen Palojen kirjeessä, voin nyt todeta, että olisin voinut voida voittaa!

Jos vain:

Olisin ostanut bitcoineja silloin kun aioin. Tai parhaimmillaan järkännyt muutamat frendit louhimaan niitä mun puolesta jonnekin neekeripusupalkalla.

Huoh.

Ihan kuten 99% suomalaisista, mua ottaa nyt aivoon tämä tilanne! Olisin voinut!  VOINUT!
Olisin voinut olla se josta tulee Matsutake Miljonääri. Mutta ei.

Miksi ei?

No siihen oli moniakin syitä. Loppupeleissä koko asia vain unohtui. Sinne se jäi kunnes radio kaiutti tuttuja sanoja ja nimiä ilmoille ja höristin korvat täyteen tarkkuuteen kuulemaan mitä noille paloitelluille lanteille oli tapahtunut! Arvon muutos ja suuri ihme.

Hetkessä muistin mitä olin yli vuosi sitten unohtanut.

Mutta... voinhan silti olla onnellinen bittinörttien puolesta?

ONNEKSI ainakin yksi kaverini myönsi, että hänellä on ollut näitä ihmelantteja hallussaan. Joskin tämä kaveri huomasi asian vasta äskettäin. Teräväpäinen tyyppi, mutta unohduksen pimeä varjo saavuttaa joskus meistä kovimmatkin. Arvon nousu ja lasku oli jo päässyt tapahtumaan, mutta kaverilla on nyt rahaa runsaasti tilillään. Siitä ainakin sietää olla onnellinen. Jos osaa. Samaan aikaan vähän itkettää.

Palataan asioiden perustilaan. Raha on paha. Onnea se ei tuo kuin hetkellisesti.
Jos saa liikaa tavaraa niin haluaa aina vain lisää. Mikään ei riitä. Materia ei korvaa henkistä onnea, ikinä.

Ja tämä vähän sillä sävyllä, että kunhan tästä paasaamisesta tulisi nyt itselle vähän parempi mieli. Bitcoinin kuvat kun kiiltelevät vielä silmissä kultaisina ja kutsuvina...

Terveisin: Roope Ankka,
joka ei koskaan ostanut holviinsa lantteja. <3

(Kirjoittaja on luova hullu, mutta ei ole koskaan saanut taiteilija-apurahaa hulluuteensa. Hän ottaa nyt perin nöyränä vastaan bitcoin-lahjoituksia. Bitcoin-lompakon osoite:

1DsKTFwQHKgfQZded93YVr5whY6YfY1ZGo

Raha käytetään lyhentämättömänä tekstien pidentämiseen! Mikäli mopomme karkaa täysin käsistä on Matsutake suunnitellut ostavansa itselleen intiaanimallisen hevosen tai kuljailevan ponin).

Tuunatut Marjat

Se on kyllä hullua minkälainen angsti meidät valtaa jos marjametsällä tulee vastaan sinne kuulumattomia!

Oltiin K:n kanssa eilen siis marjastamassa. Sonnustauduttiin kunnon jahtiasuihin, repussa mukana pakurikääpää ja poimintainto kävi ylikierroksilla. Kierrettiin lähitaajaman metsikön pikkuteitä ihan onessaan piskuisella autolla talla pohjassa.

Sit yhtäkkiä nähtiin joku toinen auto tien poskessa. Tunnistin sen tunteen, miten teki heti mieli puida sille nyrkkiä. Seuraavan ihmisen nykiessä autolleen kuin zombie, sain jopa aikaan pienimuotoisen irvistyksen. Ja voisin vaikka vannoa, että tuo rankkoja kokenut marjastaja katsoi todella kylmästi meitä kohti. Hetken mietin tuota asiaa. Meitä yhdisti kuitenkin hyttysverkkoinen vihreä lierihattu... ja angsti alkoi hiljalleen hiipua ja muuttua ykseyden tunteeksi. Oltiin SAMIKSIA!

Metsällä meistä pyrkii esiin se luolanainen, joka on piilotellut siellä syövereissä jo vuosituhannet. Piilotellut kyllä, mutta ilmennyt sieltä sitten fyysisesti eri tavoin, mm. tönimisenä shoppailujonossa, miesten omimisena ja tietty lisääntyvinä konflikteina marjametsällä, joka on tottakai se luonnollisin ympäristö niin syvältä kumpuavalle angstille. Se on oikeesti niin vanha juttu, että se voisi tulla sieltä esiin vaikka jonkin mystisen äänen saattelemana.

"Minä olin täällä ensin.

Minä kävin täällä ensin.

Ajattelin tätä paikkaa ensin.

Minun metsä ja marjat!"

Sillon ku me asuttiin niissä ahtaissa luolissa ja lihaksikkaat miehet lähti metsälle erilaisten läskien karvaotusten perään, me luudanvarret pidettiin huoli koko suvun marjasadosta! Vaan ootapa, jos naapuriston irmalauma tulee meidän maille, auta Armias, siinä jumalattoman pitkät hiukset lähtee heti kerralla ja sitä saa kärsiä pälvikaljuisesta kuontalosta monta päivää. Niin julmaa se touhu oli. Kyllä me akat on osattu aina tapella. <3

Se on niin helppoa nykyään. On osittain tajuttu se tosiasia, että ihmiset on erilaisia niin kauheen jälkihuolestunut olo tuli yhtäkkiä sen Huh Tangin puolesta, joka oli tyttömäinen poika, mutta ei saanutkaan jäädä poimimaan äidin ja sisarusten kanssa marjoja, vaan lähetettiinkin metsälle. Salaisena haaveenaan oli kuitenkin vuosikaudet huolehtia marjasadosta, jopa pitää marjoista jonkinlaista kirjaa luolan seinällä. Vaan haaveeksi jäi! Huh huh.

Sama kohtalo oli myös irmalauman upealla Mjardgnahilla, joka kauneudestaan huolimatta omisti luontaisesti suurenmoiset neekerilihakset, ja tottakai vuosia ja vuosia halusi lähtä ukkojen kanssa "mehtään rämpimään". Niin joutui vain Mjardgnah kykkimään marjojen kanssa naislaumassa lopun ikänsä.

Me kun näitä reissuja on opittu nyt tekemään, niin oltiin kerran K:n kanssa ajelulla  Pohjois-Suomessa. Yhtäkkiä tuli tunne, että pakko päästä jonneki vessaan. Pysähdyttiin heti lähimmällä huoltsikalla ja juostiin kauhuissaan etsimään sopivaa pönttöä. Vaan siellä eihän siellä kopperoissa (tietenkään) ollut yhtään vapaata paikkaa.

Out of nowhere viereen ilmestyy joku cowboyasuinen lauma naisia hilpeinä ja hiprakassa. Ne laulaa ja tanssii siinä mun vieressä ja koittaa saada mua mukaan lanteitaan keikutellen.

Ensin kuvittelen, että se on jonkin sortin  tanssiryhmä vaan niillähän lukeekin selässä "Tuunatut Marjat" niin laittaa vähän epäilyttämään. Poppoo olikin varmaan osallistunut johonkin marjojenpoiminnan SM-mittelöön ja niiden taktiikka selkeästi tönimisen sijasta on saada kaikki muut joukkueet hämilleen. Ja siellä huoltsikalla ne testaa sitä strategiaa ensimmäistä kertaa yhteen pieneen raukkaan, ja toteaa sen koko homman toimivaksi. Eli MINUA on sitten kiittäminen jos se popppoo on joskus pärjänny jossain. Ehkä saan joku päivä vielä kiitoksena postissa hyvinkäyneitä tuunattuja marjoja.

Vaan eipä ihme olekaan, jos me  käyttäydytään jo naapureita kohtaan noin raivolla, ettei olla ihan henkisesti valmiita ottamaan vastaan jotain thaimaalaisia marjanpoimijoita! Kiinnostais kyllä hieman nähdä ne prosentit, että kuinka paljon ne noita "meidän marjoja" vie, kun me suomalaiset ollaan niin innokkaita poimimaan, että jokaista sataa marjaa kohti jaksetaan poimia vain kolme. Ja tämä oli ärsyttävä tilastollinen fakta! Argh!

Ollaan vuan kateellisia niille thaimaalaisille kun ne on niin tehokkaita. Meijän pitäs iteki tajuta lähtä haravoimaan niitä metisköitä käsikynkässä niin ois marjoja koko pitäjälle. Vaan nyt ku ei enää voi valittaa sääskistä niin pitää keksiä uusia juttuja, jotka ärsyttää. Vievät nyt meijän marjat perkele, vaikka ei ois kyllä ees niitä tarvittu!

Ensi kerralla marjametsällä päätän olla rakkauden lähettiläs ja ajatella rakkauvella niitä kaikkia samanlaisia poimijoita ku minä. Kuitenkin ollaan aivan kuin kaksi marjaa. Arja ja Tarja. Samalla asialla. Omistamme huolta pitämässä. Ja on ne niin isoja ne metsät, että kyllä niitä marjoja aina riittää. Varsinkin jos älyää poimia variksenmarjoja.

Kuvassa tulevaisuuden marjasaalis.

Eläimellistä Menoa

Rakkaat ystävät. Tämä on silkkikana:

 

Kaveri löytyi Eläinpuisto Escurialista, jossa käytiin tiistaina pyörähtämässä J:n (F:n)  ja K:n kanssa mutka. Tutut haluavat syystäkin pysytellä tuntemattomina.


Mulla oli tuossa jonkin aikaa sitten aivan hillitön kanakuume. Kuumeet tuntuu menevän kierroksittain niin, että sitä vuoronperään kuumeilee eri olennoista. Kanat ois kova sana, mutta ne on vähän vaikea tähän meijän pihamaalle toteuttaa. Ois mukava pölliä niiden munat. Toiset sanoo, että ne laittaa kattilan kanaemojen päälle, kun ne hermostuu niin paljon siitä munanpöllimissessiosta. Kattila siksi, ettei sitten vaan ite joudu nokittavaks.  Musta se on törkeetä! Ajattelepa jos sut suljetaan metalliin ku sulta viedään skidi omalta pihamaalta. There must be a price to pay.
Ennen pidin erikoisena sitä aitaa  trampoliinissa. Mut ei Suomi oo sen turvallisempi maa kuin muutkaan!


Mentiin eläinpuistoon hyvillä mielin. Päivä oli aurinkoinen, eikä yhtään mitään sen kummempaa pahan enteilyä ollut ilmassa. Portilla meitä odottikin ystävällinen herrasmies, joka otti lippurahoja vastaan ihmisten niitä  ojennellessa.


"Kaks aikuista ja yks lapsi" , sanoo K. siinä hyväntuulisesti.
Ja koska musta tuntuu kamalalta kuvitella olevani aikuinen,  alan mutista höpistä kapinoivani asiasta.

Melkein ehdin laittaa käden eteen ettei tuo lause livahtaisi suustani. Tunnen... itseni... vielä... lapseksi...
 Mut mä luulin, ettei se setä kuulisi.

"Kuka kapinoi?" Mies kumartuu hienotunteisesti pientä Matsutakea kohti. Nolotuksen puna leviää kasvoille:

"Iih."


Olisin ilmeisesti päässyt sisään lastenlipulla. Jos vain olisin valheellisesti myöntänyt etten ole käynyt vielä rippikoulua. Vai tuliko se sittenkin käytyä? Ei tahdo oikein muistaa... On siitä niin kauan aikaa kun oli moiseen mahdollisuus.


Voih, se lämpöinen päivä puistossa. Se luonnon läheisyys ja eläinten läsnäolo. Kiireettömyys ja kauniit maisemat. Keskeltä metsää löytynyt uhanalainen sarvipöllö.

Mitä te tuijotatte?!

Enkä osannut vältellä pallomertakaan vaan päätin ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.
Kyllä tästäkin olisi kuvamateriaalia, jääköön se kuitenkin vielä toistaiseksi arkiston kätköihin.

Puistossa oli yllättävän reipas satsi eläimiä,  oli minipossua, aasia, riikinkukkoa, kakadua. Oli erikoisempia ja tavallisempia karvaisia, kuten kissoja ja kaneja. Viimeisin mun eläinkuumeista onkin ollut nimenomaan kanikuume. Escurial pelasti mut siltä lähes täydellisesti. Niillä oli niin isoja kaneja, että parannuin siitä päivässä.

Mut voi elämä kun ne marsut oli aivan IHANIA.  Oispa saanu siitä söpöimmästä kuvan ennen ku se pakeni hippulat vinkuen paikalta. Elikot oli vaan silleen sopivasti jemmassa, et ne oli tainnu keretä jo erakoitua. :/

Mut yhen kuvan ehin napsasta. Sen toisen paetessa kaveri jääty ihan totaalisesti:

???

                                                                              
 Huh. Kaiken tuon kiertelyn jälkeen sitä oli aika väsyksissä. Samoilin pihalle ja kotiovelle, kaksi askelta eteen... yksi taakse...  varmaan näytti siltä, että sitä oli päivän aikana nautiskeltu vähän muutakin kuin muumilimua.

Mutta ei. Tämä ikä se vain painaa, tai sit lapsi on VERRATEN väsy. Onneksi kotona kuitenkin odotti ne kaikista parhaat kaverit, joiden väliin oli mukava käpertyä nukkumaan.

<3

Sama resepti siis kuin aina ennenkin... Kokemusten kautta voitto kotiin. Rakkautta ja substraalia. Yrttiteetä ja piharatamaa niin kyllä se sitten taas siitä. <3

Massutakin Yöruno

Tänä yönä mä nauroin.

Nauroin niin, että vedet ihan virtasi silmistä.

Nauroin niin, että kieltä kutitti.

Nauroin niin, koska nakratti!

Se ei loppunut, vaan jatkui vaan jatkumistaan.

Kunnes tipahdin tuolilta.

Ja lattiasta läpi rottaisiin perustuksiin.

Sekin nauratti, sillä  vastaan käveli kuorsaava rotta.

Siis unissakävelevä rotta, joka kuorsata tursotti!

Voi juma, että mä nauroin.

Ja se rottakin nauro. <3